HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.
Kaikissa Franjun dokumentaareissa, jopa heikoimmissakin, on aina välähdys hulluutta, joka repii kankaan auki ja pakottaa katsomaan todellisuutta toisessa valossa. Franjun ensimmäisessä kokoillan näytelmäelokuvassa Pakkopaita tämä välähdys, tämä runollinen kirkastus, on itse elokuvan aihe. Salama räjähtää esiin heti ensimmäisessä kuvassa kun moottoripyöräilijä sukeltaa notkoon Anouk Aiméen Novalis-ruskeiden silmien alla, polveilee kuvissa jotka näyttävät tytön uimassa tummassa vedessä Place Clichyn värikkäässä biljardisalissa ja päättyy romanttiseen kamera-ajoon pitkin Amiensin mielisairaalan seiniä, jotka Schuftan on kuvannut tavalla, johon pystyi vain Rudolph Mate Dreyerin Vampyyrissä.
Tarina on yhtä yksinkertainen kuin se on hyvä. Hervé Bazinin tiheästä ja monisyisestä romaanista käsikirjoittajat Mocky ja Pichon ovat onnistuneet saamaan aikaan huomattavan johdonmukaisen käsikirjoituksen. Se jakaantuu kolmeen osaan. Ensin todellisuus: Gerane ja hänen tyttönsä juhlissa huvipurrella, Gerane varastamassa rahaa isältään ja polttamassa papereita. Sitten hulluus: Gerane teljettynä sairaalaan, ovia joissa ei ole kädensijoja, pulleita kyyhkysiä häkissä, kaunis nainen joka laulaa messua, toinen joka lymyilee valtavien pensaiden takana, outoja lääkäreitä, pieni sähköjuna. Sitten jälleen todellisuus: Gerane pakenee ja palaa Pariisiin.