Milja Viidan elokuva Ihmisiä sunnuntaina on ohjaajansa toinen, kokonaan analogisesti toteutettu pitkä elokuva. Viidan elokuvat poikkeavat totutusta niin kerrontansa kuin sisältönsä osalta. Ihmisiä sunnuntaina hylkää kokonaan juonellisen kerronnan ja keskittyy tutkimaan elokuvallista aikaa ja klassisen muotokuvan tuottaman intiimin läsnäolon kokemusta. Viidan elokuva asettaa kuvaamiensa henkilöiden hetkellisen läsnäolon rinnalle luontoa kuvaavia dramaattisia jaksoja, joiden voi nähdä kuvaavan laajempia ajallisia ulottuvuuksia, jopa planetaarista aikaa. Luonnon prosessit voivat olla hyvin hitaita, ihmisen lyhyelle elämälle lähes näkymättömiä.
Elokuvaa on kuvattu Lumièren veljesten 1800-luvulla kehittämällä käsin veivattavan elokuvakameran tekniikalla. Haastavan kuvaustekniikan tuottama kuvan huojunta ja valon runollinen häilyväisyys leimaavat elokuvan visuaalista ilmaisua. Ihmisiä sunnuntaina viittaa nimellään saksalaisklassikko Menchen am Sonntag -elokuvaan (1930), joka on tunnettu esimerkki historian tapahtumien vaikutuksesta elokuvan myöhempään tulkintaan. Menchen am Sonntag kuvasi nuorten aikuisten huoletonta vapaa-ajanviettoa, mutta se nähdään nykyisin ennen kaikkea natsismin nousua ja toisen maailmansodan tuhoja edeltävänä ”viimeisenä kesänä”. Ajan vääjäämätön kulku ja elämän kaunis hauraus ovat molempien elokuvien keskeistä sisältöä. Milja Viidan dialogiton, kuvavetoinen elokuva esittelee kymmenen intiimiä, ehkä liikuttavaakin henkilökuvaa. Muotokuvien pituus juontuu suoraan yhden 35mm filmirullan pituudesta (4min).
Viita pohtii elokuvissaan ihmisen elämän hetkellisyyttä, sen tiedostamisen herättämiä ikuisia, vastausta vaille jääviä kysymyksiä. Valokuva ja erityisesti elokuva ovat eräänlaisia aikakoneita, joiden avulla ihmiskunta yrittää voittaa ajan vallan. Koettu heti on aina jo menneisyyttä, mutta elokuvan avulla se on mahdollista palauttaa näkyville. Kuten Menchen am Sonntag -elokuvan tekijöille, voi kuitenkin tulla yllätyksenä miltä tuo tallenne hetken päästä näyttää ja mitä se meille kertoo. Tallenne voi asettaa meidät hankalienkysymysten ääreen: eikö historia olekaan menneisyyttä, toteutammeko lohduttomat virheet vääjäämättä aina uudestaan.
