Markku Lehmuskallion ajatuksia elokuvasta:
Olemme kuvanneet Anastasia Lapsuin kanssa dokumenttielokuvan selkup-perheen elämästä. Selkupit ovat metsästäjä- ja kalastajakansaa. He elävät länsi-Siperiassa, Taz-joen vesistön latva-aluella. Pohjoisia selkupeja on noin tuhat henkilöä.
Metsä.
Matkustan kamerani kanssa Suomesta, metsien maasta selkupien maahan, metsien maahan. Matkustan metsästä metsään.
Kotimaani metsä ei ole enää metsä. Metsä on muuttunut Suomessa ihmisen muokkaamaksi puupelloksi, jolta niitetään sato puunjalostusteollisuuden tarpeisiin.
Selkupien metsä on edelleen metsä. Ihminen ottaa puun kun tarvitsee, ampuu metsän eläimen kun tarvitsee, pyydystää kalan kun tarvitsee. Selkup tuntee metsänsä, se on hänen kotinsa ja ruoka-aittansa.
Elämää metsässä.
Asun kamerani kanssa selkupin kodassa, muutan hänen kanssaan kotapaikkaa, elän hänen elämäänsä, syön hänen ruokaansa ja kuuntelen hänen metsänsä ääniä.
Kaikki on tuttua, tulenhan metsien maasta, mutta kuitenkin erilaista.
Suomessa ihmisen ja metsän side on taloudellinen, laskelmoiva.
Selkupinkin suhde metsäänsä on taloudellinen, metsästä hän saa toimeentulonsa.
Sosialistinen maailmankuva yritti kitkeä ja kitki selkupien mytologisen metsäsuhteen, metsä tyhjeni hengistä mutta jotain jäi jäljelle.
Selkup kuuntelee metsän ääniä ja lukee metsämaahan ilmestyneitä jälkiä, metsässä ei tapahdu mitään hänen tietämättään. Metsän tunteminen on hänelle elämisen ehto.
Elämä metsässä on samanlaista kuin elämä missä muualla tahansa. Aamulla ihminen herää ja aloittaa päivän askareensa ja illalla hän menee väsyneenä levolle.
Niin tapahtuu kaikkialla maailmassa, aavikoilla, vuoristossa, kaupungeissa.
Selkupmiehen työ on hankkia ruoka kotaan ja naisen työ on valmistaa se ja huomen on samanlainen ja ylihuomen.
Kamera.
Kamera tallentaa vain sen hetken jolloin se käy. Kun kuvaan ansaansa kokevan selkupnuorukaisen, tunnen samalla kuvaavani jotain mikä ei näy kuvassa. Aistin kuvassa sukupolvien jatkumon, perinteen muuttumattomuuden. Ansaansa kokevassa selkupnuorukaisessa astelee hänen isänsä ja esi-isänsä mutta missä astelee aikanaan selkupnuorukaisen syntymätön poika? Sitä me emme tiedä, me voimme vain arvata.
Selkupnuorukaisen äiti istuu kodassa ja paikkaa poikansa rikki menneitä housuja.
Ommellessaan hän laulaa. Laulun me kuulemme ja ompelevan äidin me näemme. Meille käännetään hänen laulunsa sanat mutta mitä sanat todella tarkoittavat, sen ymmärtää vain selkup.
Kohtaaminen.
Selkupit eivät elä umpiossa. Kyläyhteisössä käydessään he tapaavat ihmisiä ja kuulevat sanomia.
Kylässä he katselevat televisiota ja näkevät kuvia heitä ympäröivästä maailmasta.
He tulkitsevat näkemäänsä samoin kuin mekin, kukin oman maailmankuvansa mukaisesti,
