HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.
Edith Whartonin kirjailijanura oli huomattavan hedelmällinen käsittäen yli 40 teosta, joukossaan sekä romaaneja että novelleja. 1920 ilmestynyt Viattomuuden aika (The Age of Innocence) kuvaa 1870-luvun omahyväisiä newyorkilaisseurapiirejä ja tukahdutettua rakkautta. 1980-luvulla sekä teos että Wharton itse kokivat renessanssin. Martin Scorsesen innostus tuoda viime vuosisadan lopun pukudraama valkokankaalle lisäsi kiinnostusta entisestään. Scorsesen aihevalintaa on ihmetelty: miten amerikanitalialaisten siirtolaisten ymmärtäjä tulikaan tarttuneeksi yläluokkaiseen rakkaustarinaan, jossa muoto ja muodollisuus ovat kahlitsemattomia tunteita tärkeämpiä? Viattomuuden aika on vastaanotettu ristiriitaisesti, mutta lopputuloksen eleganttia ja kaunista kudelmaa tuskin kukaan on kyennyt kieltämään. Scorsesen äärimmäisen sivistynyttä elokuvaa on syytetty onttoudesta, mutta toisaalta koko kertomuksen ytimenä on tukahtuneisuus, spontaanisuuden kieltäminen ja sisäinen kuolema. Elokuvan yksittäisiä kuvia, näkymiä tanssiaisista 13 ruokalajin illallisineen ja täydellisine astiastoineen ahmii aluksi jo ihan tapahistorian tuntemuksen vuoksi, mutta kun päähenkilöiden väliset jännitteet vähä vähältä paljastuvat, muuttuvat loisteliaat puvut ja puitteet inhimillisyyden ja välittömyyden mausoleumiksi. Erinomaisilla näyttelijöillä varustettu Viattomuuden aika koskettaa, tai oikeammin järkyttää, katkeransuloisesti.